John Williamsin Stoner toukokuun kirjana
Kysykää Stoneria kirjastoistanne, vappuna aloitetaan.
Merkillinen ja merkittävä kirja, monellakin tavoin.
John Williamsin Stoner kertoo tuiki tavallisen amerikkalaisen kirjallisuusmiehen elämäntarinan nuoruuden maatöistä viimeiseen auringonsäteeseen kuolinvuoteen kirjan lehdillä. Päähenkilön elämänkaari on ulkoisesti varsin tyypillinen opintielle lähtevän maalaispojan reitti opiskeluineen, kaikkine elämän epävarmuuksineen, rakastumisineen, avioitumisineen - ja pettymyksineen.
Kuitenkin tapa jolla Stoner kaiken tämän elämän välttämättömyyden kohtaa, on lukijalle kiehtova ja mieleenpainuva stoalaisuutta lähentyvässä tyyneydessään. Kirja ei tarjoa draamaa, kaukana siitä, mutta ainakin itseni se piti otteessaan ja jätti jäljen lukijaansa - voiko kirjalta enempää vaatia?
Merkillinen Williamsin kirja on myös historiansa takia. Vuonna 1965 julkaistu kirja keräsi ilmestyessään kiitosta, mutta unohtui pian tyystin painoksenkin loputtua. Tällä vuosituhannella Stoner rantautui Eurooppaan suosikkikirjailija Anna Gavaldan ranskannoksen ja muutaman muun merkkikirjailijan kehujen saattelemana. Ja kas kummaa, pari vuotta sitten teoksesta tuli myynninkin osalta bestseller monissa Euroopan maissa. Erikoinen tarina unohduksesta ja löytämisestä, ehkäpä lohdullinenkin kirjan yhä enemmän lyhentyneen elämänkaaren aikoina.
Miten muut kohtasivat Stonerin, tuon juron mutta kirjalle ja oppimiselle elämäsä pyhittäneen Jokamiehen?
En malta taaskaan olla aloittamatta, vallankin kun kohta olen lähdössä reissuun - ja sormeni ovat jo syyhynneet päästä näppäimille.
VastaaPoistaToissa perjantain Kirjakerhossa kirjailija Mårten Westö (lieneekö sukua Kjell W:lle ?) ja kirjallisuudentutkija Elsi Hyttinen keskustelivat J P Pulkkisen kanssa siitä, mikä teki 60- luvun unohdetusta kirjailijasta John Williamsista 2010-luvun kulttikirjailijan. Se mitä keskustelusta jäi käteen, oli juuri tuo, että eurooppalaiset kirjailijat löysivät hänet ja nostivat esiin. Mutta miksi, se ei selvinnyt.
Minä itse ( suurikin kirjallisuudentuntija !) olen tehnyt omat päätelmäni.
Samaisena perjantaina puoliltapäivin Tiede I:ssä kolme professoria; Kimmo Pietiläinen (onkohan hän professori?), Kalle Michelsen ja Rene Gothoni keskustelivat tieteen viihteellistymisestä. He olivat todella huolissaan, että kohta kaikki on viihdettä.
Kirjailijoidenhan pitäisi kulkea tuntosarvet herkkinä ja kirjoittaa siitä, mitä ajassa pinnan alla- ja vaikka päälläkin- tapahtuu. John Williamsin Stonerilla taitaa olla sanottavaa meidän ajallemme. Stonerin kaltaista tiedemiestä taitaa olla turhaa hakea nykytieteilijöistä.
Kyllähän kirjasta riittäisi aineksia vaikka minkälaiseen keskusteluun, mutta jätän enimmän tuonnemmaksi.
No, jos tuosta Stonerin kouluajasta, siitä alusta. Oli hän kyllä sitkeä hiljaa puurtaja alusta alkaen. Osasi hän sentään vihdoin pistää rajat hävittömille sukulaisille. Tässäkin hän jo osoitti, että jos hän jotain on päättänyt, hän vie sen päätökseen. Ja sellaisella varmuudella, että siihen ei ole vastaan sanomista.
Vähän minulla kyllä tuli omakin oppikoulun aloittamiseni mieleen. Ei se niin helppoa ollut lähteä syrjäkylästä mammavainaan vanhasta hameesta ommellussa mekossa naapuripitäjään tehtaanjohtajien lasten luokkatoveriksi. Ja töitä minunkin oli tehtävä, vaikkakin kotona.
P.S. Tämän foorumin kello käy ihan omaa aikaansa.
Tätä teosta piti jonottaa kirjastosta, mutta nyt se on luettu ja luetusta vaikututtu. John Williams kirjoittaa niin yksityiskohtaisesti ja uskottavasti William Stonerin elämästä, että välillä luuli lukevansa ihan todellisen henkilön elämäkertaa. Kuinka tämä kirja on voitu unohtaa vuosikymmeniksi?
VastaaPoistaStonerin elämä vaikuttaa kovin ankealta. Kotona pitää sietää Edith-vaimon pikkumaista temppuilua ja työpaikalla kollegan häijyjä hyökkäyksiä. Lomaxia vastaan Stoner sentään osaa halutessaan taistella, mutta vaimoa vastaan hänellä ei tunnu olevan mitään aseita. Siinä sitten tuhoutuu vanhempien väliin joutuneen tyttären elämä. Onko niin, että Stonerille perhe ei sittenkään merkitse niin hirveästi, vaan kaikkein tärkeintä on opettajantyö ja kirjallisten löytöretkien tekeminen?
Edith on kuvattu miltei sietämättömän julmasti, vaikka loppupuolella tapahtuukin pehmenemistä. Onneksi Stonerilla on lyhyt rakkaustarinansa, josta Williams kertoo todella, todella kauniisti. Kirjan loppukohtaus on pakahduttava ja nosti miltei kyyneleet silmiin, mutta siltikään päällimmäiseksi ei jäänyt ahdistunut olo. Se johtui varmaankin Stonerin omasta suhtautumisesta. Hän katsoo kaikkea ymmärtäväisesti, jotenkin välinpitämättömästi ja etäältä eikä mikään tuota hänelle kovin suurta tuskaa.
Sellaisen asian haluaisin kyllä sanoa, että John McGahernin saateteksti ei olisi saanut olla kirjan alussa! Sehän paljasti kirjan juonen jo etukäteen ja pilasi kaikki yllätykset.
No niin, palataanpa vielä hetkeksi Stonerin pariin, se on liian suuri kivi näin nopeasti ohitettavaksi.
VastaaPoistaElviira, kuulin myös tuon Tiedeykkösen lähetyksen, jossa kolmikko myönsi auliisti viihteen voittaneen jo taistelun ihmisten huomiosta läpäisemällä käytännössä kaikki ilmaisumuodot. Tuo mainitsemasi Kimmo Pietiläinen on ollut pitkään yksinäinen tieteen popularisoija Suomessa kymmenine kustantamineen ja kääntämineen tietokirjoineen. Viihteestä Stoner ei kylläkään käy, vaikka sen parissa viihtyykin.
Kirjallisuus on kumma ja antoisa tapa tunnistaa samuutta ja omakohtaisuutta kuten Stonerin lähtökohtia omiisi vertailemalla havaitsit. Se haasteellisempi puoli meille kaikille on varmaan toiseen kulttuuriin ja ajatustapaan sukeltaminen siitä jotakin myös ymmärtäen. Tutun ja vieraan yhdistelmä kirjallisuudessa aika pitkälti itseäni koukuttaakin.
Mikä oli muuten se selitys jonka arvelit kirjan menestykseen puhkeamisen selittävän, juuri tuo viihtellisyyden vastalääke vai?
Anneli, olen samaa mieltä siitä että Stoner ei sittenkään tainnut välittää ihmissuhteista kotona tai töissä riittävästi kirjallisuuden kaikenkattavaan rakkauteen verrattuna. Kolmen rakkaan naisen kanssa kävi lopulta kehnosti, eikä taistelutahtoa noissa suhteissa tai työpaikan juonitteluissa riittänyt. Se ei vain sopinut hänen olemukseensa, vaikka lukija olisi kernaasti menestystä jossakin niistä hänelle suonut.
Ehkä kuva on apeudessaan aika realistinen, harva meistä on valmis kynsin hampain elämänsä epäkohtia vastaan taistelemaan - hiljainen hyväksyntä on useammin totta.
Nythän täällä alkoi tapahtua- ja minä olen Pohjanmaalla ja kirja Porissa. Siitä on kohta pari kuukautta, kun luin kirjan, eikä vanha muisti kovin tarkkaan säilytä, vallankaan, kun olen ennättänyt lukemaan paljon muuta sen jälkeen.
VastaaPoistaSen verran muistan, että Heikin kysymykseen voin vastata: Nimenomaan Stoner on tehokasta vastalääkettä tieteen viihteellistymiselle. Toisekseen hän on ehdottomuudessaan vastalääkettä myös nykyajan valtavirtauksille.
Siitä olisin teidän molempien kanssa eri mieltä, etteivätkö ihmissuhteet olleet tärkeitä Stonerille, silti kirjallisen intohimon merkitystä vähentämättä. Lopun ennätin lukea uudelleen ennen tänne Pohjanmaalle lähtöäni. Siinä Stoner kuolinvuoteellaan pohtii suhdettaan vaimoonsa. Vanhenevassa Editissä hän näkee yhä saman nuoren hänet hullaannuttaneen kaunottaren ja toteaa, että ehkä hän on nähnyt tämän koko ajan. Siinäkö on selitys hänen kestämiselleen ? - Olisiko tuon ajan amerikkalaista kulttuuria- miksei kyllä myös meillä- että kerran sitouduttua sidos pitää loppuun asti?
Välillä kyllä kieltämättä raivostutti, ettei Stoner yhtään pistänyt vastaan Editin oikuille. Näin hän kyllä pääsi vähemmällä ja sai omistautua tieteelleen.
Tyttäreen - nimeä en nyt kyllä muista- hänellä oli hyvinkin läheinen suhde tämän varhaisvuosina. Kirjan surullisimpia asioita oli nimen omaan isän ja tyttären suhteen julma repiminen, mihin Edit syyllistyi ja tällä teolla tuhosi lahjakkaan tyttären luovuuden kehittymisen. Stonerin vetäytyminen oli tässäkin kukaties repivän riidan välttäminen, mikä olisi ollut ehkä yhtä tuhoisaa Editin kaltaisen naisen kanssa.
60-luvun amerikkalaisessa kulttuurissa tuskin olisi ollut kovinkaan helppoa, vaikka Stoner olisi halunnutkin, jättää perhettä ja lähteä rakastamansa naisen matkaan, varsinkaan, kun toisella puolella oli Editin odotettavissa oleva keinoja kaihtamaton vastustus.
Kirjan loppu oli todella itkettävän kaunis. Siinä Stoner pohtii niin vilpittömästi mennyttä elämäänsä.
Tarkempiin yksityiskohtiin pystyn palaamaan vasta ensi viikon loppupuolella.
Niinhän se kesäkuukin sitten mennä hurahti enkä minäkään aikomuksistani huolimatta toennut enää palaamaan Stonerin pariin. Kirjakin oli palautettva kirjastoon jo aika päiviä sitten, siitä kun oli varauksia. - No, hyvä että kirja on huomattu.
VastaaPoistaPari kiittävää arvostelua luin Stonerista tässä menneinä viikkoina. Erityisesti minuun vaikutti Terho Pursiaisen päivitys fb:ssa. Hän oli suorastaan liikuttunut Stoneria lukiessaan ja suositteli lämpimästi kirjaa ystävilleen- ja minäkin nurkissa lymyilijä sain siitä osani.
Verkkolukupiirin suosio tuskin kannustaa jatkamaan syksyllä. Mikäli jatkoa seuraa, pysyttelen mukana.
Hyvää kesää- sitä hartaasti odotettua ! Ja kiitokset lukuseurasta.