Graafiselta ilmeeltään vanhahtavaa tyyliä tavoitteleva pienoisromaani vie lukijan Suomen tunnetun historian pahimpaan nälkätalveen 1867-68. Ollikainen valottaa yksilön ja yhteisön mahdollisuuksia kahdesta näkökulmasta, nälänhädässä kerjuulle lähtevän Korpelan torpanväen sekä Renqvistin pääkaupunkilaisten virkamiesveljesten kysymykset ovat kuitenkin tuossa tilanteessa varsin erilaisia. Elämästä ja kuolemasta on kysymys, toisilla kovin konkreettisesti parempiosaisten kipuillessa lapsettomuuden, ihmissuhdeongelmien jos kohta myös kunnian, vastuun ja häpeän tuntemusten kanssa.
Järkyttävästä nälän ja kuoleman aiheistostaan huolimatta Ollikainen onnistuu luomaan melko lakonisesti ja paatoksetta kerrottuun tarinaansa paikoin jopa lyyrisen kauniita tunnelmia. Kirjoittajan katse tuntuu tuossa ääritilassa ymmärtävän ihmisiä hyvin pitkälle huolimatta näiden poikkeusoloissa tavan takaa pintaan nousevista eläimellisistä reaktioista.
Luonto elää ihmiskohtaloiden rinnalla suoraan ja symbolisesti: hauet aloittavat ja lopettavat kirjan eikä perhettään Pietarin kuviteltuun onnelaan johdattava Marja pääse lopullisesti pakoon käärmettään. Sivun mittainen epilogi oli vaikuttavassa lohdullisuudessan unohtunut itseltäni täysin sitten ensimmäsien lukukerran.
Kirja on ohut mutta mieleenpainuva. Miten kirjan karu ankaruus ja sen kuvaama valkoinen kuolema koettiin yleisesti? Miten Ollikainen on onnistunut luomaan tuosta aiheesta kauniin teoksen mitään kuitenkaan silottelematta?
