Graafiselta ilmeeltään vanhahtavaa tyyliä tavoitteleva pienoisromaani vie lukijan Suomen tunnetun historian pahimpaan nälkätalveen 1867-68. Ollikainen valottaa yksilön ja yhteisön mahdollisuuksia kahdesta näkökulmasta, nälänhädässä kerjuulle lähtevän Korpelan torpanväen sekä Renqvistin pääkaupunkilaisten virkamiesveljesten kysymykset ovat kuitenkin tuossa tilanteessa varsin erilaisia. Elämästä ja kuolemasta on kysymys, toisilla kovin konkreettisesti parempiosaisten kipuillessa lapsettomuuden, ihmissuhdeongelmien jos kohta myös kunnian, vastuun ja häpeän tuntemusten kanssa.
Järkyttävästä nälän ja kuoleman aiheistostaan huolimatta Ollikainen onnistuu luomaan melko lakonisesti ja paatoksetta kerrottuun tarinaansa paikoin jopa lyyrisen kauniita tunnelmia. Kirjoittajan katse tuntuu tuossa ääritilassa ymmärtävän ihmisiä hyvin pitkälle huolimatta näiden poikkeusoloissa tavan takaa pintaan nousevista eläimellisistä reaktioista.
Luonto elää ihmiskohtaloiden rinnalla suoraan ja symbolisesti: hauet aloittavat ja lopettavat kirjan eikä perhettään Pietarin kuviteltuun onnelaan johdattava Marja pääse lopullisesti pakoon käärmettään. Sivun mittainen epilogi oli vaikuttavassa lohdullisuudessan unohtunut itseltäni täysin sitten ensimmäsien lukukerran.
Kirja on ohut mutta mieleenpainuva. Miten kirjan karu ankaruus ja sen kuvaama valkoinen kuolema koettiin yleisesti? Miten Ollikainen on onnistunut luomaan tuosta aiheesta kauniin teoksen mitään kuitenkaan silottelematta?
En malta olla taaskaan aloittamatta, vaikka olisin toivonut jaksavani odottaa jonkun muun aloitusta.
VastaaPoistaAki Ollikaisen Nälkävuosi tuntuu yhä vain ajankohtaisemmalta, vaikka 2-3 vuodessa kirjat nykyään katsotaan jo vanhentuneiksi - ja palkittujakin kirjoja löytyy alennusmyyntikoreista pilkkahintaan.
Juuri äsken luin, että amerikkalainen The Gardian on arvostellut Nälkävuoden. Kuinka moni suomalainen kirja on saanut saman kunnian?
Köyhyys ja suoranainen nälkäkin (ainakin kehitysmaissa) alkaa olla maailmanlaajuinen ongelma. Parisen viikkoa sitten Helsingin Yliopisto järjesti seminaarin köyhyydestä. Seminaarin pääesiintyjänä oli Aki Ollikainen.
Aki Ollikainen oli otsikoinut aiheensa: Köyhyys ei ole yhteisöllistä.
Vastaako ja miten kirja tuohon kysymykseen?
"Kirja on todellinen pieni helmi." Näin kommentoi Helsingin kirjamessuilla 2012 vieressäni istunut toinen tuon vuoden esikoiskirjailija ( Maarit Turtiainen: Punainen paasto) Nälkävuotta. Hän oli edellisenä päivänä ollut Aki Ollikaisen kanssa samassa paneelissa ja lukenut kirjan ennakkoon. Aki Ollikaista itseään en valitettavasti kuullut.
Luin kirjan heti kun sain sen kirjaston varausjonosta käsiini. Kirja oli todellinen helmi, on sitä edelleen uudelleenkin luettuna.
Tämä riittäköön alkajaisiksi.
On ihmeellistä, miten Ollikainen onnistuu pienellä kirjallaan välittämään riipaisevasti sen hädän ja kurjuuden, joita Suomen kansa suurten nälkävuosien aikana joutui kokemaan. Lapsi kuolee saatuaan yhtäkkiä liian vahvaa ruokaa syödäkseen. Nääntynyt äiti vain romahtaa lumeen ja on jo poissa. Nuori poika raastaa hampaillaan lihaa koiran ruumiista, mutta kuolee silti. Ainoa onnen pilkahdus on siinä, että pikkuinen Juho saa hyvän kodin ja saa säätyläisperheen lapsena varmasti turvatun tulevaisuuden.
VastaaPoistaJäin miettimään ihmisten tekemiä valintoja. Oliko Juhani väärässä luovuttaessaan kaiken liikenevän ruoan perheelleen, vaikka itse lähes nääntyi nälkään? Vaimon mielestä hänen olisi pitänyt pitää ensisijaisesti omia voimiaan yllä, koska vaimo ja lapset olisivat tulleet toimeen vähemmälläkin. Tosin Marjankin ratkaisuista monet osoittautuvat jälkikäteen vääriksi. Olisiko sittenkin kannattanut jäädä kotiin eikä lähteä mierontielle? Olisiko ollut parempi jättää Mataleena hyvään perheeseen hoidokiksi, vaikka sydän olisikin särkynyt? Olisiko pitänyt tyytyä kirkon köyhäintupaan eikä havitella Pietarin menoa? Jälkiviisas on helppo olla.
Sitten kiinnitti huomiota se, miten paljon kirjan henkilöt näkivät unia. Olivatko ne alitajunnan lähettämiä varoituksia, enteitä vai ylipäätään vain tapa käsitellä nykyhetken ongelmia? Oman lisämausteensa ja ulottuvuutensa ne joka tapauksessa kirjaan antavat.
En voi olla nytkään kehumatta kirjan kaunista ja ilmaisuvoimaista kieltä. Se on lakoninen, mutta hienoja yksityiskohtia riittää.
Hevosen kylkiluut näyttävät rukoukseen ristityiltä sormilta. Sen hirnahtelu on vanhan naisen itkuntyrskähtelyä.
Alastomat puut kohoavat hautausmaan aidan vieressä kuin pystyyn jäätyneet salamat, jotka ovat yrittäneet iskeä maasta kohti taivasta.
Uusien lukijoiden kommentteja odotellessa minun tekee mieli antaa palautetta Annelin ansiokkaasta pitkästä repliikistä.
VastaaPoistaMietit vaihtoehtoja. Olisiko Juhanin pitänyt säästää vähistä eväistä myös itselleen ja näin pysyä jonkunlaisissa voimissa? Olisiko koko perheen ollut parempi jäädä paikoilleen? Olisiko Marjan ollut parempi jättää Mataleena talon emännän kasvattilapseksi ja näin säästää hänen henkensä? Olisiko ollut parempi jäädä köyhäintaloon kuin haaveilla pääsystä Pietariin?
Näitä minäkin mietin. Mutta valitsit minkä tien tahansa, jokaisen tien päässä odottaa väistämätön kuolema. Käärme, jota et pääse pakoon?
Minulle oli ahdistavin asia, että Marja jätti Juhanin yksin kylmään mökkiin kuolemaan. - Eihän hänestä olisi ollut enää lähtijäksi. Ilman ruokaa ja lämpöä koko perhe olisi ennen pitkää nääntynyt mökkiin. Ei tässäkään ollut enää paljon vaihtoehtoja.
Mutta. Mikä on tuo epilogi, johon Heikki viittasi? - Siinähän seisoo Juhani. Mutta eihän se voi olla mahdollista.
Miten epilogi on ymmärrettävissä?- Minulla on jonkunlaisia ajatuksia, mutta toivoisin kuulevani, mitä muut ajattelevat.
Kirjan kauniin kielen minäkin jo huomioin. "Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti, mutta kauniisti, ehdottoman sydämeenkäyvästi."
Ollikaisen otsikko: Köyhyys ei ole yhteisöllistä, jäi askarruttamaan minua.
Minulla on ollut käsitys, että ainakin pakolaisleireillä ihmisten kesken vallitsee huomattava solidaarisuus. Mutta siinä yhdistävä tekijä onkin pakolaisuus eikä pelkkä nälkä.
Kyllä yhteisöllisyyden puute kirjassa hyvin ilmeinen on. Se tulee vastaan jo kansilehdellä:"Loputon talvi ja armoton nälkä ovat tehneet kerjuulle pakotetuista ihmisistä eläimiä toisilleen."
Eläimellinen on tapa, jolla kyytiin lähtenyt renkimies riistää Lehdon emännän Marjalle evääksi antamat leivät tämän takinrintamuksesta. Yhtä eläimellistä on raivo, jolla rosvojoukko pahoinpitelee lihanpalan varastaneen miehen.
Yhdeksi Marjan suojelusenkeliksi osoittautuva humaani Hakmanni sanookin.
"Kun on ruuasta kaikilla puute. Lihapalan perässä käydään kuin koiralauma ja raadellaan toinen toisiamme."
Yhtä eläimellistä on raaka seksuaalisuus, jota Marja joutuu kohtaamaan.
Silti. Löytyy kirjasta myös yhteisöllisyyttä, ainakin toisesta huolehtimista.
Siihen palaan toisen kerran. Aikaahan tässä on.
Kuoleman kuvaus on eleettömyydessään tavattoman vaikuttavaa tässä kirjassa. Ollikainen kertoo osuvasti ja varmaan paikkansapitävästi juuri kuoleman arkipäiväisyydestä tuossa lohduttomassa tilanteessa.
VastaaPoistaAnneli, kiinnitin itsekin huomiota unien merkitykseen kirjassa. Ne tuntuvat enteilevän pahinta mutta toisaalta tarjoavan myös vapahduksen nykyhetken pakkopaidasta. Taitavasti Ollikainen unia ja alitajuntaa epätodelliseen, nälän näännyttämään mieleen joka tapauksessa sekoittaa.
Valinnoista: nälän uuvuttamat tuntuvat tekevän vaistomaisia valintoja jotka on helppo jälkikäteen arvioida oikeiksi tai vääriksi, mutta itse asiassa ne ovat tuossa tilanteessa useimmiten vain näennäisiä valintatilanteita. Poikkeuksena ehkä todellakin nuo äidinrakkauden realiteettejakin voimaakkaammat vaikuttimet. Valintoja voivat tehdä toki hyväosaiset veljeksetkin. Juhon pelastaminen on ainoita heidän tekemiään valintojaan, kovin paljon pidemmälle heillä ei tuossa kokonaisuudessa liene mahdollisuuksiakaan toimia. Ystävänsä ja kollegansa Johan Berg meni pidemmälle, kohtalokkain seurauksin.
Elviira, tulkitsen epilogin realismiksi, en uneksi tai vaihtoehtotodellisuudeksi. Juho selvisi talvesta. Yllättävä loppuratkaisu kertoo vaikuttavasti ja tehokkaasti kuoleman hevosenleikistä noina aikoina.
Elviira, minäkin mietiskelin tuota yhteisöllisyyttä. Marja kohtasi ensi alkuun todella suurta ystävällisyyttä talollisten taholta ja myöhemminkin jotkut olivat valmiita antamaan vähästään, mutta kohdistuiko auttamishalu ennen kaikkea lapsiin? Olisiko Marja saanut yhtä hyvän vastaanoton, jos olisi kulkenut yksin? Myöhemmin tuli vastaan tapauksia, joissa ihminen tosiaan oli ihmiselle susi. Nälkään nääntyvät ja toivonsa menettäneet ihmiset eivät pystyneet tai edes halunneet hallita eläimellisiä viettejään. Täytyy myöntää, ettei turvallista elämää viettävä meikäläinen mitenkään pysty asettumaan maailmalla nytkin hätää kärsivien ihmisten ajatusmaailmaan, mutta Elviiran huomio oli hyvä: pakolaisleireillä eläviä yhdistää pakolaisuus eikä pelkkä nälkä. Silloin on ehkä helpompaa olla solidaarinen.
VastaaPoistaHeikin kanssa olen yhtä mieltä siitä, että kirjan epilogi on ihan realistinen. Kohtalon ironiaahan se on, että kuolemaan jätetty Juhani selvisi nälän, taudin ja kylmyyden koetuksista ja pakoon lähtenyt Marja menehtyi. Tämä ratkaisu on Ollikaiselta hieno oivallus ja sopii kirjan henkeen.
Noita Marjan ja lasten mierontien alkutaipaleen hiukan parempiosoisia, jotka jakoivat vähästäänkin, pidän yhteisöllisinä. Varmasti ennen kaikkea lapset herättivät auttamisen halun.
VastaaPoista"En minä oikeastaan saisi näitä, tuvan asukeille on kielletty..." sanoo köyhäintuvasta vastaava Hakmanni. Ja vähän myöhemmin, kun Juho on ennättänyt nukahtaa sormenpäänkokoisten perunoiden kypsyessä: "Kyllä hänet pitää herättää syömään. Minä en voi antaa teille ruokaa mukaan..."
Retriitti, yhden mierolaisten tielle osuneen talon isäntä: "Kerjäläiset saa olla yön yli. Ei Vääräjärvestä ketään yönselkään ajeta, naisia ja lapsia varsin..."
Niin tyly kuin Retriitti keräjäisiä kohtaan alkuun onkin, hän kumminkin lähtee hakemaan tohtori Bergiä, kun Mataleenan kuolonkouristukset alkavat.
Ehkä tilanteen toivottomuus sai sellaisetkin ihmiset kovettumaan, joilla lunnostaan olisi ollut auttamisen halua.
Todellista humaania ihmisyyttä osoitti ennen kaikkea tohtori Berg, joka oman terveytensä kustannuksellakin pyrki auttamaan jokaista apua pyytävää.
Jonkunlaista yhteisöllisyyttä näen myös Marjan ja nuoren Ruunin toisiinsa tukeutumisessa, olkoonkin, että se oli kahden yhtä turvattoman turvan hakemista toisistaan.
Hakmanni taas osoitti humaanisuutensa siinäkin, että hän varmasti tajusi Ruunin iskeneen halolla Marjan päälle karkaajaa, mutta hän ei syyttänyt Ruunia, vaan kehotti häntä häipymään mahdollisimman nopeasti.
Noista Marjan valinnoista vielä. - Jäin miettimään erityisesti sitä, olisiko Marja säästänyt myös Mataleenan hengen, jos olisi antanut tämän Lehtoon kasvatiksi. Ehkä olisi, ehkä ei. Olisiko tiiviissä perheyhteisössä kasvanut ja jo heikkokuntoinen lapsi kestänyt eron äidistä ja veljestä?
Epilogi on todella kaunis ja toivoa herättä, uusi kevät ankaran talven jälkeen. Sinnänsä jo ihme.
Ehkä tosiaan rannalla seisova mies on Juhani, jos Annelikin näkee niin. - Olen mielessäni kehitellyt ihan luonnollistakin selitystä eloonjäämiselle.
Minun uteliaisuuteni heräsi: millaisen selityksen Juhanin eloonjäämiselle kehittelit?
PoistaLehdot olivat lämminsydämisiä ihmisiä. He ihmettelivät, että Marja jätti Juhanin yksin kotiin kuolemaan. Varsinkaan Lehdon emäntä tuskin sai rauhaa, jollei edes jotakin tehnyt Juhanin hyväksi. Isännän lähdettyä viemään Marjaa ja lapsia hän otti mukaansa jotakin syötävää ja lähti kohti Korpelaa. - Tavalla tai toisella Lehdot auttoivat niin kauan, että Juhani pääsi juuri ja juuri omille jaloilleen.
VastaaPoistaTämä on toki liian yksioikoinen Aki Ollikaisen mestariteokseen!
Eihän tuo ole ollenkaan yksioikoinen selitys, vaan täysin uskottava ja luonteva! Hyvä!
PoistaMahtavaa, Elviira! Noin sen täytyi mennäkin, uskottava jollei peräti todennäköinen selitys. Kiinnitin itsekin alkuvaiheessa huomiota Marjan puheisiin Lehdoilla, hän kun paljasti ettei Juhani kuollut ole jos ei paljoa muutakaan... Se tuntui julmalta ja etäiseltä puheelta, kun kysymyksessä kuitenkin oli Korpelan torpan lähimmistä naapureista.
PoistaMutta Ollikaisen köyhyysalustukseen, sen olisin halunnut kuulla mielelläni. Otsikointi vaikuttaa lievästi sanoen provosoivalta, köyhyys kun on kyllä henkilökohtaisen kokemuksen lisäksi ennen kaikkea yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen ilmiö, tai muuten en ymmärrä maailmasta mitään.
Kirjassa Ollikainen ristivalaisee köyhyyden eri näkökulmista vaikuttavuuden lisäksi kyllä äärimmäisen todentuntuisesti. Talonväkien raadollisuudessaan ja armeliaisuudessaan erilainen suhtautuminen kerjäläisiin on vaihtelevuudessaan inhimillistä, mutta yksittäinen talo ei varmaan voinut tuolloin revetä mahdottomuuksiin esimerkiksi kerjuulle lähteneiden pysyvämmässä majoittamisessa. Se ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollista.
Heikki, otsikko lupaa enemmän kuin itse alustus. Lukulampusta löysin otsikon ja lyhyen referaatin. Siitä ei jäänyt mitään käteen.
VastaaPoistaYou Tubesta löytyy video otsikolla: Kirjallisuus, yhteiskunta ja muutos. Siinä esiintyy Aki Ollikaisen lisäksi Heikki Hiilamo. Video on muutenkin heikkolaatuinen ja ääni surkea.
Sen verran siitä löytyi lisää, että pitäjiin ei haluttu muiden pitäjien nälkäisiä. Vimpelissä (tietenkin Pohjanmaalla) oli pantu vartijat rajoille, ettei muiden pitäjien kerjäläisiä pääse rajan yli.- Onhan kirjassakin kyllä kohta tästä:
"Äkkiä mies tarraa kiinni suitsiin ja pidättää hevosta. - Et suinkaan sinä teiän kerjäläisiä ole tänne kuskaamassa. Älä, älä, älälälä...
Ukko katsoo huuhkajan silmillään...- Pitäkää te huoli omistanne. Meillä on täälläomastakin takaa, tartte naapuripitäjistä kärrätä. Ja lisää tulee koko ajan...."
Myöskin Lars ja Teo keskustelevat ja Lars sanoo:"Hätäapuviljan hankinta piti hoitaa liikemiesten kautta Se oli senaattorin ajatus ja siinä hän oli aivan oikeassa. Ei ole hänen vikansa, etteivät kauppiaat olleet riittävän aktiivisia..
-Mitään viljaa ei ehditty hankkia. Ja yhtä hyvin voisit kehottaa pappia antamaan ihokkaansa lähimmäiselleen kuin pyytää kauppiasta ruokkimaan köyhiä, Teo sanoo."
Vähän myöhemmin Lars muistelee senaattorin kanssa käymäänsä keskustelua ja sen nostattamia tunteitaan:"Lopuksi hän oli kironnut sisämaan typerät talonpojat, laiskanpulskeat isännät, jotka pistivät työväkeä pihalle, jotta itselle riittäisi enemmän, vaikka heidän olisi pitänyt köyhänsä ruokkia, joko palkollisina tai kerjäläisinä." - Näinhän oli käynyt mm Marjan kohtaaman Ruunin.
Se isoin yhteiskunnallinen taustahan oli ankarien katovuosien lisäksi, että senaattori (Snellman) oli anonut lainaa viljan ostamiseksi ulkomailta. Kun lainapäätös vihdoin tuli ja viljaa voitiin tilata, meri jäätyi ennen kuin viljalaiva pääsi edes matkaan.
.
Nyt vasta luin tarkemmin tuon Heikin kysymyksen yhteisöllisyydestä/yhteiskunnallisuudesta. Minun mielestäni yhteisöllisyys ja yhteiskunnallisuus ovat kaksi eri asiaa. Yhteiskunnallista (rakenteellista) köyhyys mielestäni mitä suurimmassa määrin on. Mutta vallitseeko yhteiskunnassa yleensä ja köyhien keskuudessa erikseen yhterisöllisyys, on jo toinen kysymys. Mielestäni ei nykyisinkään. Tämä näkyy mm suhtautumisessa maahanmuuttajiin. "He syövät meidän leipäämme." Tästä yhteisöllisyyden/yhteisvastuun puuttumisesta Aki Ollikainen puhuu alustuksessaan. Ja sitä minäkin olen etsinyt kirjasta näihin referaatteihini.
VastaaPoistaJoo, kysymyksessäni oli lievää tarkoituksellista pisteliäisyyttä - toki yhteisöllisen ja yhteiskunnallisen erotan. Olen kuitenkin sitä mieltä että köyhyys oli kirjassa ja on edelleenkin myös yhteisöllistä, aina siis jossain suhteessa lähiyhteisöönsä. Kokonaan toinen asia on miten tuo yhteisö sinuun köyhänä suhtautuu, todellisesta solidaarisuudesta on kirjan tilanteessa ja monesti tässäkin ajassa turha etsiä merkkejä. Fyysisenä ja henkisenä tilana ja kokemuksena köyhyys on ensisijassa yksilön ominaisuus.
PoistaMutta henkilöistä: ketkä nousivat lukijoilleen esiin kirjassa koetusta kerjuuvaelluksen virrasta? Itse luulin ja toivoin aluksi että kirjan punainen lanka olisi Mataleenan kasvu- ja selvitytymiskertomus, sen verran lämpimämmin ja elävämmin tekijä kohdettaan esimerkisi Juhoon verrattuna alussa kuvailee. Juho jää aika persoonattomaksi mielestäni myös kirjan myöhemmissä vaiheissa. Jonkinlaisena nykylukijan kanssa moraalisia näkökohtia pohdiskelevana ja niistä kärsivänä kanssakokijana pidin sittenkin eniten Teoa, vaikka hänestä ei ollutkaan uhrautumaan käytännön toimiin Bergin tai Hakmannin tavoin. Ehkäpä juuri se teki hänestä itselleni yhden kirjan inhimillisimmistä ja todellisimmista henkilöistä.
Kyllähän Teo osoittaa rohkeutta myöskin siinä, että hän ylittelee säätynsä asettamia rajoja. Hän liikkuu luontevasti Katajanokan köyhälistökortteleissa ja huorataloissa. Melkoista rohkeutta vaadittiin myös siinä, että hän otti vastuulleen raskaana olevan Saaran syntyvistä puheista välittämättä. Vielä epätietoisena, kantaako Saara hänen vaiko jonkun toisen lasta.
VastaaPoistaKuinka moni isäntä tuohon aikaan (niin maalla kuin kaupungissakin) saattoi palvelustytön raskaaksi ja lähetti tämän tilanteen paljastuttua selviytymään omin neuvoin, parhaassa tapauksessa jonkunlaisen kertaluontoisen ruokkomaksun kera.
Yhtenä kirjan punaisena lankana ja varsin inhimillisenä kulkee myös senaattorin tarina. Hänen kauttaan näyttäytyy kokonaistilanne maassa.
"Jonkun on nähtävä kauemmas, yli horisontin. Läpi näiden kalvakoiden haamujen. Leivästä on aina viime kädessä kysymys....
Kun ei ole varaa tehdä vääriä ratkaisuja, se on yksinäisin osa maailmassa. Toisella puolella on kerjäläisten laumoista vauhkoontuneet säätyläiset, jotka pelkäävät lokoisan arkensa häiriintyvän. He juoksevat kuin koirat hämtäänsä jahdaten...
Ja toisella puolella ovat ne , jotka ovat hänen kanssaan samaa mieltä siksi, että he ovat aina hänen kansaan samaa mieltä. Eivät he osaa ajatella omalla päällään, vaan hänen on ajateltava heille ajatuksetkin valmiiksi."
Vähän kuin viime sunnuntain Nylen-Linkola- näytelmässä. Linkolaa esittänyt Timo Tuominen työnsi lopuksi Nylenille teroittamansa kynänpätkän ja tämän ihmetellessä, että sehän on sun kynäs: "Pistä taskuus vain. Tästä maasta puuttuu teräviä kyniä."
Luin pitkän tauon jälkeen uudestaan Karl August Tavaststjernan romaanin ”Kovina aikoina”. Vertaaminen Ollikaisen ”Nälkävuoteen” on kiinnostavaa siksi, että kummassakin teoksessa käsitellään vuotta 1867.
VastaaPoistaVuonna 1860 syntynyt Tavaststjerna koki nälkävuodet henkilökohtaisesti, sillä hänen äitinsä kuoli saatuaan hoitamiltaan mierolaisilta lavantautitartunnan. Hän esiintyy ”Kovina aikoina” -teoksessa lempeän rouva von Blumen hahmossa. Tavaststjerna kuvaa etupäässä säätyläisiä, jotka eivät itse joudu kokemaan nälkää, mutta auttavat parhaansa mukaan kaikkia apua tarvitsevia. Yhteisöllisyyttä siis! Köyhien välillä ei sanottavammin yhteisöllisyyttä ole, vaan jokainen pyrkii ajamaan omia etujaan. Keskeisin aihe on kaksinnaiminen, johon työn perässä Hämeeseen ajautunut pohjalainen mies ahneuksissaan sortuu. Kotipitäjään Kalle Pihliltä on jäänyt oman onnensa ja talonisännän hyväntahtoisuuden varaan vaimo, kolme lasta ja kaksi lehmää, mutta näille hän ei uhraa sääliä. Tärkeintähän on se, etteivät terve mies ja hyvä hevonen kärsi! Ollikaisen kirjassa itsensä uhraava Juhani on Kalle Pihlin täydellinen vastakohta.
Omana aikanaan Tavaststjernan kirja kohautti, sillä sen kuvaamat kansanihmiset eivät vastanneet Runebergin ihanteellista kuvaa nöyristä ja kärsivällisistä Saarijärven Paavoista. Kirjailija myös arvosteli suorasukaisesti hallituksen ja ”herrojen” avuttomuutta tilanteessa, jossa olisi pitänyt auttaa nälkään nääntyviä. Tässä suhteessa Ollikainen on lempeämpi, sillä hänen kuvaamansa senaattori kantaa todellista huolta köyhien tilanteesta.
Ollikaisen kirjassa Teo ottaa raskaana olevan rakastajattarensa kotiinsa puheista välittämättä. ”Kovia aikoja” -teoksessa kapteeni Thoreld sen sijaan naittaa rakastajattarensa, kartanon apulaismeijerikön, ensimmäiselle sopivalle halukkaalle, kun naapurihovin tytär alkaa näyttää houkuttelevalta. Naimakaupan houkuttimena käytetään kylän parasta torppaa ja kohtalaisen suurta rahasummaa. Kuitenkin myös Thoreld auttelee köyhiä ja mierolaisia salaa, tekemättä asiasta mitään numeroa.
Aki Ollikainen siis vie voiton nälkävuosien todentuntuisena kuvaajana, mutta puolensa on Tavaststjernankin kirjassa.
Mielenkiintoinen vertaus Anneli. Ihan houkuttaisi lukemaan tuon kirjan.
VastaaPoistaJos ei ollut minulla tietoa tuon Tavastjernan kirjan olemassaolosta, niin ei sitä ollut yliopiston tutkijakollegiollakaan. Tuolla köyhyysluennolla nimittäin nousi esiin asia, että köyhyydestä on kirjoitettu hämmästyttävän vähän. Ainoastaan Sillanpään Hurskas kurjuus ja Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla muistettiin. Oli kyllä vielä joku kolmaskin, jota videon huonon äänentoiston takia en kuullut, mutta tämä Tavastjärna se ei ollut.
Tavastjärnalla on omakohtaisia kokemuksia nälkävuosista ja se varmasti vaikuttaa siihen, miten hän asiat näkee. Hänellä on myös parempiosaisten yhteiskuntaluokasta kumpuava näkemys. Aki Ollikainen katselee etäältä, mutta eläytyen - ja perusteellista taustatyötä tehden.
Aki Ollikaisen kirjalla on selvästi ajassamme yleismaailmallinen "sosiaalinen tilaus".
Odotan kovasti Ollikaisen Mustaa satua. Se on minulla tilauksessa heti, kun se ilmestyy ja ennättää kirjastoon asti.
Niinhän siinä kävi, että minunkin oli luettava tuo Tavastjernan kirja.
VastaaPoistaKirja oli mielenkiintoinen ajankuvauksena. Kovin vähälle on vanhemman suomalaisen kirjallisuuden lukeminen jäänyt sitten lukioaikojen. Köyhyys ja nälkä siinä jäivät vaatimattomaan sivuossan Aki Ollikaisen kirjaan verrattuna.Lähestulkoon irvokkailta tuntuvat mm kapteeni Thoreldin pitämät juhlat, kun samaan aikaan ihmisiä aivan lähellä nääntyy nälkään.
Pohjalaiset nousevat keskeiseen rooliin. Pohjalaisena yritän "kuulostella" miten kirjailija heidät näkee. Toisaalta ikään kuin ihailee suoruutta, mutta rehellisyys joutuu kovan paikan tullen väistymään kummallakin miehellä. Mutta Kalle Pihlin vaimo Johanna esitetään juuri niin rohkeana ja suoraselkäisenä, millainen kuva pohjalaisesta naisesta useimpien pohjalaiskirjailijoiden teksteissä esiintyy. Orvokki Autio ensimmäisenä tulee mieleen.
Kirja on alunperin ilmestynyt 1892. Yksi pikkuseikka minua hämmästytti. Kirjassa puhuttiin venetsialaisista. - Olen kuvitellut, että nämäkin kekkerit ovat melko äskettäistä tuontitavaraa Lännestä. Ne ovatkin siis aivan eri suunasta ?
Ei suomen kieli lopulta niin kovin paljoa ole muuttunut reilussa sadassa vuodessa, ainakaan tämä minun ikäpolveni tuntema kieli. Nythän se taitaa olla aika moisten muutosten kourissa.
Olettepa te perusteellisesti nyt nälkävuosiin uppoutuneet, kunnioitettavaa! Itselleni K.A. Tavastjerna ei ole ollut kuin nimi suomalaisessa (ja satakuntalaisessa!) kirjallisuudenhistoriassa, ilmeisesti täysin lukemisen kestävää edelleenkin keskustelunne perusteella.
VastaaPoistaEihän Ollikainen tosiaan teoksessaan nälkävuosien historiaa kyseenalaista saatikka uudelleenkirjoita. Painopiste on eri osapuolten mahdollisuuksien, toiveiden ja rohkeuden kuvaamisessa, minkä hän kouriintuntuvasti sitten osaakin. Itselleni piirtyvät nyt jälkikäteen läheisimpinä tosiaankin Mataleenan pieni, mielikuvitusrikas hahmo sekä Teon nykypäivän ihmistä lähimmäksi tuleva ristiriitaisuus.
Olipa hauskaa, että sain Elviiran kiinnostumaan Tavaststjernasta! Itse yllätyin siitä, miten lukukelpoiselta ja tuoreelta tuntui - ei pölyn makua.
VastaaPoistaHeikin kanssa olen samaa mieltä siitä, että Ollikaisen kirjassa läheisimmiltä hahmoilta tuntuivat Mataleena ja Teo. Mataleenan poistuminen kuvioista jo varhaisessa vaiheessa herätti epäuskoista tyrmistystä, mutta toisaalta se teki nälkiintymisen vaikutukset hyvin konkreettisiksi. Teon kohdalla taas oletin ensi alkuun, että kyseessä on elostelija, joka säätynsä ansiosta katsoo olevansa oikeutettu rahvaan hyväksikäyttöön. Se mielikuva kuitenkin onneksi korjaantui.
Mataleena oli sielukas ja varhaiskypsä lapsi- ja paljon viisaampi kuin äiti Marja. Mutta niinhän lapset yleensäkin ovat.
VastaaPoistaMataleenan surullinen kohtalo havahdutti ainakin minut lukijana siihen karuun todellisuuteen, mistä kirja kertoo. Se jotenkin aukaisi kanavat- edes yhden aistin lisää.
(Eilisiltaisessa erittäin antoisassa esiintymisessään Hannu Väisänen puhui kaikkien aistien avaamisesta. Hänellä niitä on parhaimmillaan seitsemän. )
Elostelijana Teo vertautuu Tavastjernan kapteeni Thoreldiin. Teo on kummnkin alusta lähtien jälkimmäistä rehellisempi ja inhimillisempi. Loppua kohti hän kasvaa ihmisenä.
Kapteeni Thoreld irrottautuu kyseenalaisin keinoin viekoittelemastaan alempisäätyisestä naisesta. Teo joutuu (joskaan ei vastentahtoisesti) kanssakäymisiin Saaran kanssa "virkansa puolesta". Silti hän on valmis ottamaan Saaran vastuulleen ( ja kukaties vielä tunnustaa syntyvän lapsen omakseen). Kapteeni Thoreld taas ajaa Johannan ja lapset kylmästi luotaan kuolemaan nälkään ja tauteihin. Kirjan lopussa tapahtuva pehmeneminen kuulostaa enemmän sanahelinältä kuin uskottavalta, josko lupauksen huolehtia Johannan kahdesta eloon jäävästä lapsesta toivoisi olevan totta. Siinähän on samalla toiveita pitkään odotetun avioliiton toteutumisesta.
Oliko Tavastjerna tosiaan satakuntalainen? En huomannut tarkistaa ja nyt kesken kaiken en pysty sitä tekemään. Kirjahan kumminkin kertoo Hämeestä?
Vielä Nälkävuodesta. - Todellinen selviytyjä- Juhon lisäksi- kirjassa on Juhani. Jos se mies rannalla oli Juhani.
Kävin tutustumassa K.A. Tavastjernaan.
VastaaPoistaHämmästyin. Tavastjerna on kuollut 38-vuotiaana täällä Porissa keuhkokuumeen hoitovirheeseen (lääkkeen sijasta sai lamppuöljyä). Mutta hän ennätti olla täällä vain kaksi vuotta. Hänhän oli kierrellyt ulkomailla ja ties missä, mutta syntynyt Mikkelin maalaiskunnassa. Sieltäpäinhän tuo kirjakin taitaa kertoa.- Rautatien rakentaminen.
Lyhyestä elämästään huolimatta Tavastjerna ennätti kirjoittaa nelisenkymmentä teosta. Mihin olisi ennättänyt, jos olisi saanut elää pitempään !
Seuraavaksi taidan mennä kirjastoon ja kysyä Tavastjernan Valittuja teoksia. Niissä oli pari, joihin haluaisin tutustua.
Muistan pitäneeni Tavaststjernan omaelämäkerrallisesta Pikku Karl -teoksesta. Se kuuluu parhaisiin lukemiini lapsuudenkuvauksiin ja rinnastuu mielessäni virolaisen Tuglasin romaaniin Pikku Illimar.
PoistaTuota Pikku-Karlia minä jo vähän aloittelin illalla.
PoistaTuglasia en ole lukenut, mutta minulla tuli ensimmäisenä mieleen lapsikuvaajana Eeva Kilpi. Hänen Rajattomuuden aikansa olen lukenut moneen kertaan ja se on ollut minulle tärkeä esikuva.
VastaaPoistaMuistuihan niitä sitten; Bo Carpelan ensimmäisenä. Hänen lapsikuvauksensa ovat eri lailla mukaansa tempaavia kuin Tavastjernan, vaikka mukanaan nämäkin veivät.
Teuvo Pakkalan lapsinovelleja olen joskus kuunnellut mainiona radion jatkoluentana.
Tavastjerna havainnollistaa sen mielikuvitusmaailman rikkauden, joka on tyypillistä yksin kasvaneelle lapselle. Olihan Pikku Karlilla sisaruksia, mutta ei ikäistään seuraa. Kotona. Sai hän sitä tilapäisesti kodin ulkopuolelta kumminkin. Tavastjernan mielikuvituksen on täytynyt olla poikkeuksellinen. Tuskin hän muuten olisi lyhyessä ajassa kirjoittanut lähes neljääkymmentä teosta. Tuohon aikaan.
Vertailun vuoksi. Hämmästyin, kun kuulin (2009), että Erkki Pulliainen oli julkaissut yli 70 teosta.
Lukisin mielelläni tuonkin Lapsuudenystävät, mutta teksti on niin pientä, että glaukoomasilmilleni se on vähän vaikealukuista.
Toinen asia näissä kahdessa novellissa on kieli. Niin, minullekin! Nämä on suomentanut Kari Jalonen. Kielessä on suuri ero Juhani Ahon kieleen verrattuna. - Vai onko kustantamo hutiloinut ja unohtanut editoinnin kokonaan.
Kirjan viimeisellä kansilehdellä ilmoitetaan kirjasinko (10) ja "painettu 90 g:n puuvapaalle painopaperille".
Kirja on painettu 1975.
Painettiinko tuolloin vielä kirjat lumppupaperille? Vai olivatko Valitut Teokset jotenkin erityisasemassa?
Onpa outoa tuo puuvapaus vielä 70-luvulla. Painamisen happovapaalle paperille kyllä muistan monista kirjoista, mutta silloinkin kyseessä on useasti taidekirja tai joku muu erikoispainos tavallisen romaanin sijaan. Lumpusta tehdään vieläkin paperia, mutta ei kai sentään kaupallisessa toiminnassa ja isoissa painoksissa niin ole tapahtunut enää pitkään aikaan.
PoistaTuosta käännöksestä... Kyllä siellä oli todellisia kömmähdyksiäkin. Esimerkiksi ruotsin fraasi "vara ledsen på ngn" pitäisi kääntää "olla vihainen jollekulle". Kirjassa oli hassusti "Älä ole surullinen minulle".
PoistaHeikki lupaili jo Vapuksi uutta kirjaa, joka tuntuu olevan varsinainen runsaudensarvi.
VastaaPoistaPaljon me muutamat onnistuimme saamaan irti tästäkin "pienestä helmestä". Ja kaiken lisäksi olimme ajankohtaisen aiheen parissa.
Ainakin minun kirjallisuudentuntemukseni laajeni jopa kahdella mielenkiintoisella kirjalla kaukaa historiasta siinä sivussa.
Kiitos kuluneista kuukausista ! Mielenkiinnolla odotan toukokuun John Williamsia.
Aurinkoista Vappua !